Keskustelu osallistumisesta valokuvakilpailuihin ryöpsähtää säännöllisin väliajoin. Yleensä asiasta ollaan vahvasta puolesta tai vastaan. Olen osallistunut kilpailuihin vuodesta 2013 lähtien. Ensin kokeilumielessä ja uteliaisuudesta. Jotenkin se kilpailukärpänen pääsi puraisemaan ja osallistumistiheys kasvoi. Kilpailuinnostukseni kohdistui kuitenkin enemmän jurytettyihin kilpailuihin: kotimaisiin, pohjoismaisiin ja kansainvälisiin. Valokuvaliittojen kattojärjestön FIAP:n sääntöjen alla järjestettäviä kilpailuja taitaa olla jo 500 vuodessa. Niiden luku on kasvanut hurjasti. Niiden järjestämisestä on tullut käsittääkseni monelle seuralle myös tulonlähde. Valitettavasti tällaiseen toimintaan liittyy aina myös lieveilmiöitä. Tuomaroinnin laatu voi olla kyseenalaista tai samat järjestäjät löytyvät monien maiden kohdalta. Kuvien latausportaalit eli kuvien lähetykseen käytettävät järjestelmät ovat myös eri järjestäjillä hyvin eritasoisia. Löytyy toimivia ja helppokäyttöisiä ratkaisuja ja sitten harmaita hiuksia tuottavia tapauksia.

Kilpailuihin osallistuminen ei ole maksutonta, vaan niistä joutuu maksamaan noin 25—60€ per kilpailu. Hintahaarukka on aika suuri, mutta se selittyy myös sillä, että osa kilpailuista on circuit-kilpailuja. Niissä on 3—5 tuomarointia, jotka voivat olla vaikka kolmessa eri maassa. Se lisää mielenkiintoa ainakin niille kuvaajille, jotka tavoittelevat arvonimiä. Niitä saadakseen kuville tarvitsee saada hyväksyntöjä monista eri maista.

Niin kuin kaikki, myös FIAP:n arvonimisäännöt ovat nyt muuttumassa aika radikaalistikin. Oletan, että lisääntyneen kilpailumäärän myötä on jo liian helppoa saada arvonimi ja pelkona on arvonimien arvostuksen lasku. Sääntöjen muutokset voivat potkaista myös omaan nilkkaan; jos arvonimen saavuttaminen tehdään liian vaikeaksi ja kalliiksi, voi osallistujamäärä pudota paljonkin. Jää nähtäväksi miten käy.

Useampi kotimainenkin seura on järjestänyt näitä SKsL:n, FIAP:n ja pohjoismaisen liiton alaisia näyttelyitä. Ne ovat aina iso satsaus seuralle. Seuran hyväksi tehty työ myös lujittaa yhteishenkeä ja kannustaa seuran kuvaajia eteenpäin.

Suomen kameraseurojen liitto järjestää myös monia kilpailuja, joihin osallistumiskynnys on matalampi. Ne ovat edullisia ja niihinkin osallistumalla voi kerätä arvonimiä. Myös pohjoismainen valokuvajärjestöjen liitto järjestää kilpailuja. Nekin ovat hinnaltaan edullisia. Niissä on vielä yksi seikka, jota arvostan kovasti. Järjestäjät huolehtivat saatujen pisteiden keräilystä, joten excel sulkeisia ei tarvitse itse pitää. Se on hienoa. Sieltäkin voi metsästää palkintosijoja ja arvonimiä.

Itse miellyin kilpailemaan, koska se oli tapa peilata omaa osaamista. Monissa maissa on hyvinkin erilainen ”kuvamaku”, joten omasta kamerasta pitää suoltaa moneen kulttuuriin soveltuvia kuvia. Se, mikä on hyvä kuva, onkin ihan toinen juttu. Kilpailutoiminta vaatii pitkäjänteisyyttä, järjestelmällisyyttä, tulostavoittelua ja käy kyllä rahapussinkin kimppuun. Järjestelmällisyys on tärkeää, koska pistetilastoa täytyy ylläpitää ja näyttelyiden tiedot tulee kirjata huolellisesti alusta alkaen. Jälkikäteen niiden keräily tuottaa harmaita hiuksia. Joskus tulee lunta tupaan ropisemalla, eli yksikään kuva ei läpäise hyväksyntäseulaa. Toisella kerralla taas sellainen kuva, jonka laittoi mukaan kokeilumielessä voi tuoda palkintosijan. Pelkillä hyväksytyillä kuvillakaan ei pääse pitkälle vaan niiden lisäksi täytyy saada palkintosijoja. Se on jo vaikeampaa.

Asetin itselleni äänettömän tavoitteen heti 1. arvonimitason saavutettuani. Itselleni sopii itseni haastaminen. Jollekin toiselle taas kuvausharrastukseen ei tarvita tällaista. Valinnanvapaus on hieno asia.

En tässä käsitellyt kameraseurojen omia kilpailuja, joita monet kerhot pitävät. Niistä on helppo aloittaa. Ne ovat ilmaisia ja matalankynnyksen kilpailuja, joista parhaimmillaan saa myös kuvapalautetta.