Valokuvausta, kuten muitakin kuvallisen ilmaisun muotoja, on ollut tapana lokeroida: muotokuvat, tilannekuvat, lehtikuvat, luontokuvat, maisemakuvat, dokumenttikuvat, arkkitehtuurikuvat. Kuvajournalismi voi sisältää kaikkia näitä ja on myös ihan oma lajinsa.

Sen lisäksi nykytaiteessa käytetään sekatekniikoita, joissa valokuvaa yhdistetään muihin kuvataiteen muotoihin ja erilaisiin performansseihin.

Perinteiseen valokuvaukseen liittyy käsite ”ratkaiseva hetki”. Henri Cartier-Bresson, jota kutsutaan nykyaikaisen kuvajournalismin isäksi, vaikutti ratkaisevan hetken käsitteen syntyyn. Ratkaiseva hetki ei ollut pelkästään tapahtumien huippuhetki vaan pikemminkin kuvan geometriaan ja tilallisuuteen liittyvä sommitteluperiaate, kuten Wikipediassa todetaan.

Mielestäni puhdasverisin esimerkki ratkaisevasta hetkestä suomalaisessa valokuvauksessa on Helge Heinosen vuoden 1961 kuva, jossa Pentti Nikulan seiväs katkeaa kesken seiväshypyn. Muistelen Helgen kertoneen, että seiväs päästi hurjan räsäyksen, jolloin hän säikähtäessään vaistomaisesti painoi laukaisinta – juuri oikealla hetkellä.

Caj Bremer on toinen kuvaaja, joka osaa laukaista juuri oikealla hetkellä. Hänen kuvissaan näkyy vahvana myös toisenlainen ratkaisevan hetken taju, joka liittyy luontoon ja maisemaan. Luonto on jatkuvassa muutoksen tilassa, valaistus ja värit vaihtuvat jatkuvasti. Cajn luontokuvat ovat mielikuvitusta kutittelevaa surrealismia.

Rauhallisessa tunturimaisemassa muutokset tapahtuvat näennäisen hitaasti. Mutta kun huomaat, että aurinko valaisee vastapäisen tunturiselänteen upeasti, ja ponkaiset hakemaan kameran teltalta, huomaatkin, että pilvi peittää jo auringon ja tilanne on ohi.

Joskus on onni myötä. Eräänä loppusyksyn iltapäivänä kuvauskeli näytti lupaavalta. Kahlasin parikymmensenttisessä lumessa kohti Kiilopään huippua. Väliin näytti pilvipeite uhkaavasti tihenevän.

Ylhäällä odottelin jonkin aikaa. Olin jo vähällä palata kämpille, kun pilvet repesivät yllättäen ja aurinko maalasi horisontissa näkyvän Sokosti-tunturin etelärinteen kullankeltaiseksi. Muu maisema oli syvän sininen. Sain silloin omasta mielestäni parhaan maisemakuvani. Se oli se hetki.

Sääliksi käy niitä luontokuvaajia, jotka filmiaikana kärvistelivät viikkotolkulla ahtaissa piilokojuissa ja kuvasivat elämänsä komeimman karhun mainiossa valaistuksessa – tyhjällä kameralla.