Fotofinlandia puhuttaa taas

Kirjoittanut 19.11.2020

Taidetta, käyttökuvia vai kiiltokuvia?

Tällä palstalla on käsitelty kahta edellistäkin Finnfoton Suomen Valokuvajärjestöt ry järjestämää Fotofinlandia-kilpailua (v. 2016 ja 2018 ) ja hämmentävää vaihtelua kilpailun tavoitteissa ja säännöissä. Kilpailun taustoista ja historiasta on nyt kertonut Finnfoton puheenjohtajanakin toiminut Markku Niskanen verkkoesseessään Helsingin Sanomissa 6.11.2020. Hän kysyy: ”Mitä kilpailulle on tapahtunut?”

Mihin Fotofinlandia on pyrkinyt?

Fotofinlandia-kilpailun perustamisella 1980-luvulla pyrittiin nostamaan valokuvataiteen ”yleistä arvostusta”. Toteutettiin ihanne: kuka tahansa sai kilpailla, kuuluipa johonkin alan järjestöön tai ei. Mojovat rahapalkinnot tarkoitettiin taiteelliseen työhön – erinomaista! Ne houkuttelivat myös Finnfoton omien jäsenjärjestöjen kuvaajia. Niihin kuulumattomille taidevalokuvaajille valtaosa palkinnoista kuitenkin meni, kerta toisensa jälkeen. Oli luovuttava ihanteista – toimeentulo ensin! Finnfoto päättikin rajoittaa osallistumisoikeuden vain jäsenjärjestöihinsä kuuluville kuvaajille. Se ilmoitti v. 2016, että nyt halutaan ”käyttökuva kunniaan”.

Kuvaajajärjestöjen keskenään erilaiset intressit huomioiden ei ollut ihme, että kaikkien huomioiminen oli vaikeaa. Fotofinlandia oli syntynyt fotojournalisti Seppo Saveksen aloitteesta, mutta hänen kollegoittensa järjestö erosi Finnfotosta ja keskittyi omaan kilpailuunsa.

Mihin Fotofinlandia pyrkii nyt?

Finnfoton kuihtuminen jatkui. Jäsenjärjestöjä jäljellä enää kuusi: Suomen Ammattiluontokuvaajat ry, Suomen Fotokaupan Liitto ry, Suomen Kameraseurojen Liitto ry, Suomen Luonnonvalokuvaajat SLV ry, Suomen Ammattivalokuvaajat ry, ja Taidevalokuvaajat – Fotoart ry. Ylivoimainen valtaosa henkilöjäsenistä on harrastajia. Fotofinlandia on otettu teho-osastohoitoon: on palattu uudelleen kilpailuun, johon kuka tahansa saa taas osallistua, kunhan maksaa – ja reilusti.

”Sarjan kuvien tulee välittää katsojalle voimakas tunne irrallisena mistään selkeästä tilanteesta tai tapahtumasta”.  Niskanen oudoksuu tuota tavoitteen muotoilua. Väärä Kurkku katsoo vuoden 2020 finaalikuvien voivan vastata tavoitetta: tunteellinen kiiltokuvien estetiikkahan niistä tulee mieleen. Kiiltokuva syntyi 1800-luvulla kuten valokuvauskin. Otsikkokuvamme viittaa Rafaelin madonnamaalauksen (v.1513–1514) pieniin enkeleihin. Ne kuuluvat kiiltokuvien ja muiden koristeiden ikonisimpiin aiheisiin.

Mikä sitten on ”käyttökuva”? Finnfoto ei määritellyt, mikä se on – tai vielä tärkeämpää – mikä se ei ole. Esimerkki kuitenkin saatiin voittajasarjasta.

Entä taidekuva? Niskasen verkkoesseessä on esimerkkejä aiemmista Fotofinlandian voittokuvista. Niitä ei ole tarkoitettu visuaalisesti vaikuttaviksi, ei koristekuviksi, vaan ilmentämään jotakin ihmisenä olemisesta, toiseudesta tai vieraudesta tai vähemmistöjen asemasta maailmassa. Niiden intentio ei ole leppoistaa, vaan kurottaa taiteeksi.

Vuosien 2018 ja 2020 finaalikuvissa näkyy kovin vähän pyrkimystä lisätä maailman nykytodellisuuden kokemista ja ymmärtämistä. Taiteen keinoin olisi voitu lähestyä ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä, kuten ilmastonmuutosta, luonnon tuhoutumista, ympäristön pilaantumista? Eivätkö ne ole kiinnostaneet kilpailijoita – vai tuomaritko ovat niitä karsineet? Onko järjestäjä ottanut linjakseen suosia eskapismia ja populistista makua? Lisääntyykö siten ”yleinen arvostus”? Saadaanko enemmän osallistumismaksuja?

Sisällön edelle muoto ja tekniikka?

Mitä ”yleinen arvostus” tarkoittaa? Tuskinpa siihen ainakaan alkujaan pyrittiin suuren yleisön makuun sopivalla harmittomalla koristeellisuudella, viihdyttävyydellä, tuttuudella. Tai pastisseilla vuosisatoja vanhoista romanttisista maisemamamaalauksista tai Rafaelin enkeleistä.

Entä raati, mitä se on arvostanut v. 2020? Sen toiminnasta tulee mieleen telinevoimistelun jury: palkitaan teknisesti loisteliaimmat toistot tutuista liikemalleista, tuomareina pätevät ”olympiavalmentajat”.

Monet kilpailuun osallistuneet optimistit eivät liene oivaltaneet, että ”olympiamitaleille” voi enää vain vaivoin yltää ”vanhanaikaisin” taidoin ilman huipputyölästä paneutumista ammattitason kuvankäsittelyyn. ”Tervetuloa 2000-luvulle!” toivotti v. 2018 Finnfoto nykylinjaa arvostelleille.

Digi: hyvä renki, mutta huono isäntä

Kamera on toiminut ennenkin maalarin siveltimenä varhaisesta 1800-luvun piktorialismista alkaen. Uudet digisiveltimet antavat kiehtovia uusia mahdollisuuksia myös uutta sisältöä luovalle valokuvataiteelle, kunhan taitelija hallitsee pensseliä eikä päinvastoin, ja kun muoto palvelee sisältöä.

PS –  Niskasen verkkoesseessään esittämään kysymykseen ”mitä tapahtui?” saatiin häneltä itseltään tiivistetty vastaus esseen muutetussa otsikossa 7.11. HS-paperilehdessä: ”Fotofinlandia-palkinnon tie valokuvataiteen huipulta kitschiksi”.

Loppukevennys ja VAROITUS, sisältää tuotesijoittelua: Otsikkokuvassamme on käsityön ystävien ristipistotyö , takuuvarmoin tuloksin. Valokuvan digirakentajillekin on samasta suloisesta enkeliaiheesta tarjolla innoittajaksi hiirimatto – vaikkapa vuoden 2020 joululahjaksi!