”Fotodiversiteetti”: Miten se voi?

Kirjoittanut 12.11.2021

Digi – ei vain uhka vaan myös mahdollisuus?

Glasgow’n huippukokous pohtii yhä huolestuneempana: väestöräjähdys ja teollinen vallankumous ovat synnyttäneet ilmastokriisin ja ennen näkemättömän lajikadon luonnossa. Vakavan Valokuvaajan painajaisunessa siihen sekottui perinteisen laatukuvan hukkuminen digitaalisten massakuvien jättitsunamiin.

Lajeja katoaa kiihtyvästi monokulttuurien ja vieraslajien tieltä. Vakava Valokuvaajan painajaisessa digikuvapäästöt vertautuivat ilmakehän kasvihuonekaasuihin. Teollisen vallankumouksen synnyttämä digikumous tuotti miljardeja uusia valokuvaajia. Digijättien tiukasti salatut algoritmit pyrkivät syöttämään visuaaliseen tajuntaamme mahdollisimman hätkähdyttäviä tai muutoin eniten huomiota herättäviä, pandemiaviruksen tavoin verkossa leviäviä kuvia ja populaareimpia digiräpsyjä. Kuvan laadusta viis, yhdentekevä visuaalinen somepöhinä täyttää tajunnan niiltä, jotka sille antautuvat.

Välineitä luovuudelle

Digi lisää valokuvan käyttötapoja ja rikastaa valokuvausta ainakin muodon osalta. Entä sisällön? Digi antaa keinoja myös mitä erilaisimpien uusien ilmaisutapojen ja luovuuden muotojenkin päästä esille, erottautua uudesta valtavasta massasta. Ja antaa uusia keinoja kuvaajan persoonankin näkyä, vastoin ”suoran” kuvauksen ihannetta täyttäen siten taiteen tunnusmerkit paremmin. Sen kehityksen luddiitteja on onneksi vain vähän, pohdiskeli Vakava Valokuvaaja – jo helpottuneena!

Luontokuvaankin ”digidiversiteettiä”?

Toisiaan muistuttavien luontokuvien määrässähän digi vasta huikean hyökyaallon aiheuttikin! Suhteessa taiteeseen ”aidon” luontokuvan paradigma – käsittelyrajoituksineen ym. – on ongelmallinen. Moni luontokuvaajana aloittanut onkin jo ennen digiaikaa kyllästynyt luovan ihmismielen näkymättömyyteen vallitsevassa luontokuvagenressä – ja päätynyt taiteilijaksi.

Juha Suonpään Jyväskylän Taidemuseoon kuratoima valokuvanäyttely Kenen luonto? kiertää vielä maata. Siinä osoitetaan, miten ”luontokuva” voi tarkoittaa perinteisen luontodokumentin lisäksi taiteellisempaakin ilmaisua, lisäten siten luontokuvan monimuotoisuutta. Ja vielä tärkeämpää: se kaihtaa luontokuvan eskapismia – päinvastoin: se haastaa luontokuvan ja taiteilijat planeettamme suojelemiseen.

Toinen ajankohtainen valokuvanäyttely päättyi juuri: Helsingin Taidehallin Helsinki Schoolin 25-vuotisjuhlanäyttely osoitti esimerkkejä siitä, miten monenlaiseen ilmaisuun luovalla valokuvalla voidaan yltää.

Fotodiversiteetti harrastajakuvissa?

”Kameraseurakuvia” ja harrastajien näyttelyitä on saatettu liikaakin väheksyä mm. sovinnaisuutensa ja jäljittelevyytensä takia. ”Arvonimikilpailutkin” saattavat kyllä rajoittaa monimuotoisuutta: niihinhän kannattaa tarjota melko samankaltaisia kuvia kuin aiempienkin raatien hyväksymät. Regressio keskiarvoon voi alkaa jo kuvaajien itsensä tekemistä valinnoista. Se vain vahvistuu, jos raati muodostuu samalla estetiikalla kunnostautuneista ja samoista piireistä seulotuista ”vertaistukijoista”. Entisenkaltaiset tutut ja turvalliset kuvat pääsevät siten varmimmin pisteille, kunhan vain ovat teknisesti kelpoja. Regressio edelleen voimistuu, jos kuvatulvan kiireiselle raadille ei jää riittävästi aikaa paneutua totutusta poikkeaviin teoksiin sillä huolella, jota kaikki uusi ansaitsisi. Niihin ei lyhyt ensisilmäys riitä. Ne saattavat joskus edellyttää teoksen nimenkin huomioimista. Sitä kilpailuraadeilta yllättävän harvoin edellytetään. Monimuotoisuus kärsii.

Varovainen entisenkaltaisuus ei yleisöä tai valtalehtien lukijoita kiinnosta. Vain harvoin sellaiset näyttelyt saavatkin palstatilaa: ”Auringonlaskuja ja joutsenia”, lyhyt kritiikki v. 2004 Helsingin Sanomissa Suomen Kameraseurojen Liiton teemanäyttelystä Romantiikka.

Taide toimii päinvastoin: se pyrkii uuteen ja askarruttavaan jopa uhkarohkeasti rajoja rikkoen. Se yrittää syventää aiempia kokemuksiamme, aluksi usein meissä outoudellaan vastustusta herättäen, mutta fotodiversiteettiäkin lopulta lisäten.

Tarvitaanko ”kuvansuojelualueita”?

Uhanalaisia lajeja yritetään pelastaa luonnonsuojelualueilla. Tarvitaanko laatukuvan tai -kuvaajien suojelualueita? Kameraseuroistahan sellaisiksi voisi olla, diginkin avulla laatuun pyrkiville.

Ja eikö myös perinteinen hyvä kameraseurakuva sentään päihitä somepöhinän?

Mitä mieltä olet?