”Niin on, jos siltä näyttää” on nimi Luigi Pirandellon näytelmälle vuodelta 1917. Pirandello kannatti pessimisti Schopenhauerin ajatusta, jonka mukaan objektiivista totuutta ei ole olemassa. Näytelmä käsittelee ihmisenä olemisen suhteellisuutta: ihmisyksilön vaikeutta tajuta omaa itseään, omaa minäänsä.
Presidentti Kekkonen muunsi – oikeastaan siis väärensi! – lauseen merkitystä sopivaksi omiin poliittisiin tarkoituksiinsa. Syntyi suosittu banaali hokema.
”Se on totta, koska siitä on valokuva”, sanoi mummon mummo jo kauan ennen tuon näytelmän syntyä. Totuuden takeeksi ei paljon aiemminkaan enää riittänyt: ”Se on totta, koska se on painetussa sanassa”, joka tarkoitti Raamattua. Me, nykykansa, osaamme epäillä: valokuvien ja tekstin ”objektiivinen totuus” on usein manipuloitu, vääristelty tai esim. koronavirustilanteesta vaarallisen valheellinen. Uutisvideotkin voivat olla ”syvävalheita” (deepfake). Tekoäly tekee niistä yhä ovelampia. Väärää tietoa levittää tehokkaasti internet, josta olimme jo ehtineet odottaa ihmiskunnan demokraattista sivistäjää.
Onko otsikkokuvassa vettä rantakivikossa – jos siltä näyttää? Huijataankohan tuossakin, miten ja miksi? Kuvaaja kyllä väittää, että ei mitenkään. Voisimmekohan siis epäillä sen olevan – totta?
Väärä Kurkku
PS – Entä kuva ”Uuden ihanan aamun sarastaessa jäljellä enää viimeinen kuoleva virus”. Tottako?
Blogisti kirjoittaa ”Me, nykykansa, osaamme epäillä: valokuvien ja tekstin ”objektiivinen totuus” on usein manipuloitu”.
No joo ehkä osa osaa epäillä, mutta arvelen että valtaosa ihmisistä ei osaa epäillä valokuvaa.
Viime aikoina on varsin suosituksi tullut vanhojen mustavalkoisten valokuvien värittäminen. Niistä on joskus hyvin vaikea todeta että väritys on tehty jälkeenpäin. Jotkut värittäjät ovat todella taitavia. Useinkaan väritettyihin valokuviin ei merkitä että valokuva on väritetty jälkeenpäin. Onneksi joskus merkintöjä näkee.
Ihmeellistä on se, että suuri osa katsojista ei välitä asiasta ja on sitä mieltä että väritys on hyväksyttävää jopa toivottavaa.
Ihme touhua sanon minä.
Maisteri puhuu taas asiaa. Vanhan dokumentaarisen mustavalkokuvan nykyinen värittäjä luopuu objektiivisesta totuudesta. Faktojen tilalle hän rakentaa fiktion ja sellaiseksi hänen on se ehdottomasti myös ilmoitettava. Alkuperäisen kuvaajan luovan työn kunnioittamisena sitä on muutoin vaikeaa pitää, katsojan huijaamisena sitäkin helpompana.
Ennen värifilmien keksimistä valokuvataiteilja saattoi esim. ottaa mustavalkoisia henkilökuvia, jotka hän sitten värjäsi silloisille asiakkailleen. Elettiin ”totuutta edeltävää” aikaa: aidoiksi niitä värejä ei tietenkään kuvitellut kukaan.
Väärä Kurkku 28.5.2020